Luin äsken hyviä runoja ja kauniin novellin.
Eilen kirjoitin itse novellin.
Viime kerrasta oli niin pitkä aika. Reilusti yli vuosi.
Olin iloinen. Onnellinen. Tyytyväinen.
Ehkä novelli ei ole parhaani, mutta ainakin tein parhaani.
Ja ainakin se sai positiivista palautetta, joka saa iloitsemaan myös.
Kirjoittaminen on niin ihanaa ja terapeuttista.
En vain ymmärrä, miksen pysty enää kirjoittamaan niin usein.
Ehkä vaadin itseltäni liikaa.
Eilenkin minulla oli sellainen olo, että paskat tästä mitään tulee.
Ei minulla edes ollut mitään erityistä ideaa tai aihetta, mistä kirjoittaisin.
Aloitin vain kirjoittamaan. Tajunnanvirtaa, joka muodostui lopulta tarinaksi.
Ja aiheena tietysti kuolema.
Se on aina. Tavalla tai toisella.
Pelottavaa?
En tiedä, miksi kirjoitan kuolemasta.
Ehkä se on vain tapani käsitellä sitä. Tai kuolemanpelkoa.
En erityisemmin pelkää kuolemaa.
Suhtaudun siihen toki tietyllä varauksella ja pelollakin, mutten päivittäin mieti.
En kiduta itseäni ajattelemalla, milloin ja miten kuolen. En oikeastaan koskaan.
Ennemminkin pelkään menettäväni minulle rakkaan.
Itse asiassa mietin usein tai aika usein, joskus, millaista olisi menettää oma isä tai äiti tai sisko tai veli tai koira. Tai oma rakas, avomies.
Pelkkä ajatuskin saa minut itkemään.
Kaverin ja mummon menetys olivat kauheita.
Mietin mummoa joskus jopa päivittäin.
Ja nytkään en voi olla itkemättä, kun ajattelen häntä.
Miksi kuoleman täytyy tulla niin yhtäkkiä.
Eilen vielä juteltiin, toivoteltiin, kiiteltiin.
Matkalla Seinäjoelle puhuttiin isän kanssa mummosta.
Seinäjoella puhuimme ystävän kanssa ruumiin näkemisestä ja kävimme hautausmaalla.
Ehkä jotenkin aavistin sen.
Seuraavana päivänä mummo olikin jo poissa.
Sen jälkeen kirjoitin novellin. Kuolemasta. Läheisen menetyksestä. Kuolleen näkökulmasta.
Pidän siitä novellista.
Ja pidän siitäkin, jonka eilen kirjoitin.

Huomenna puoli seiskaan töihin. Ei kauheasti kiinnosta, kun selkä on niin helvetin kipeä. Pakko mennä taas lääkäriin. Ei tästä muuten mitään tule.